Padelissa kehittymisen sietämätön epärytmi

Published Categorized as Tekniikka, Valmentajat, Ville Tuomi No Comments on Padelissa kehittymisen sietämätön epärytmi

Kuten epämääräinen otsikko yrittää tuoda esille, kehittyminen ei aina ole niin lineaarista kuten pelaajana tai valmentajana toivoisi. Tämän tekstin huomiot keskittyvät lähinnä erityisesti valmennuksessa käyvien pelaajien kehityskaarta ja sitä, miten sitä tulisi käsitellä.

Minulla on nyt takana noin 13 vuotta päätoimisena mailapelivalmentajana ja samalla päässyt seuraamaan eri valmentajien toimintaa ja heidän pelaajiensa kehittymistä. Tein piruuttain pikaisia laskelmia, joiden mukaan olen valmentanut 17 000 tuntia ja lyönyt kuutisen miljoonaa palloa kopasta. Noh, kai ajan olisi typerämminkin voinut käyttää. Monilta osin mailapelien valmentaminen, kehityskaari ja pedagogiset koukerot toimivat samankaltaisesti vaikka tekniikat ja taktiikat ovatkin erilaisia. HUOM! Tässä tekstissä käsitellään kehitystä isompana kuvana. Jossain aiemmassa kirjoituksessa olen avannut sitä, kuinka tekniikan kehittyminen käyttäytyy samalla tavalla kuin lihasten kehittyminen superkompensaation mukaan, eli kun tekniikka korjataan, taso hetkeksi romahtaa kunnes nousee taas korkeammalle kuin aiempi lähtötaso jnejne.

Aidosti kehityshaluisten pelaajien tunteiden kirjo on vahvasti läsnä pidempiaikaisissa valmennussuhteissa. Valmennussuhteen ensihetkillä pelaaja kokee kaiken usein erittäin hyödyllisenä, kiinnostavana ja suorastaan pelitasoa mullistavana. Minun ajatukseni valmennuksen alkuvaiheesta on se, että pelaajat laitetaan tiettyjen, mutta erittäin joustavien, raamien sisään ja heistä puristetaan pois erinäiset tekniset kehitysesteet sekä toimintamallit, jotka saattaisivat olla tulevaisuuden peleillä haitallisia. Näissä raameissa kaikkien peli tai lyönnit eivät suinkaan näytä täsmälleen samalta, mutta pahimmat taktiset rakenneviat ja tekniset vääränlaiset outoudet pyritään karsimaan pois. Lopputuloksena on taktisesti ja teknisesti eheähkö, tyhjä taulu, jolle valmentaja voi alkaa roiskia ajatuksia, kehitysehdotuksia ja ohjata peliä valmennettavan persoonalle sopivaan suuntaan. Matka tähän vaiheeseen ei välttämättä ole kovinkaan pitkä, ainakaan yksityistuntien siivittämänä. Oppimiskäyrä on kohtalaisen jyrkkä ja peli alkaa tuntua helpolta. Hän saattaa soittaa kavereilleen ja ylistää valmentajaa useilla eri korulauseilla ja houkutella muitakin tämän pedagogisen, peliä mullistavan, neron puheille. Kirjoittaessani tätä tajusin, että tilanne vastaa huolestuttavan paljon parisuhteen alkuhuumaa. Tästä pystynee helposti arvaamaan seuraavan vaiheen…

Kuten parisuhteen huuman, myös kehityksen on määrä taantua jossain vaiheessa. Treeneissä voidaan tehdä kyllä kehittäviä asioita ja ajoittain tulee yksittäisiä ahaa-elämyksiä, mutta oikeasti suuri kehittymisen tunne, johon oltiin jo totuttu, antaa odottaa..ja saattaa antaa odottaa pitkäänkin. Tälle voi olla pari eri syytä: ensinnäkin voi olla, että kehittyminen on niin pientä että sitä ei oikeasti tunne. Valmentaja saattaa nähdä positiiviseen suuntaan meneviä asioita, mutta niillä ei ole niin suurta merkitystä mikäli pelaaja ei koe sitä. Valmentaja voi myös suitsuttaa suurta kehitystä, vaikka se saattaakin olla täyttä puppua. Ihan vaan, että pelaaja pysyy pilvihattarailluusiossa, jossa puksutetaan raketilla pitkin eksponentiaalisesti etenevää kehityskäppyrää. Toinen syy, jonka uskon olevan todennäköisempi, on se että kehitys oikeasti taantuu. Se ei tarkoita sitä, että treeneissä ei tehtäisi fiksuja asioita, mutta se taantuu. Joskus ihmisillä kestää aikaa ennen kuin aidosti sisäistää asioita ja niitä pystyy toteuttamaan niin hyvin että se tuntuu pelatessa. Asiotia hinkataan ja hinkataan, ja kerta toisensa jälkeen jatketaan siitä samasta asiasta ja vielä siitä samasta teknisestä tai taktisesta yksityiskohdasta. Käydään epätoivon kuilun reunalla kurkistelemassa, mietitään hyppäämistä, mutta ehkä muistot valaistumisen portailla käymisestä saa kuitenkin vielä pysymään matkassa mukana. Joskus kehittymisen esteenä voi myös olla väärät sanat, väärät mielikuvat tai väärin järjestetty harjoita. Miten niin muka väärin? No siten, että se on väärin juuri sille yksilölle. Piru vie, pelaajat tuppaavat ymmärtämään ja toteuttamaan täsmälleen saman lauseen aivan eri tavalla.

Taantumisvaiheessa on olennaista, että pelaaja luottaa valmentajaan ja valmentaja myös ymmärtää tämän vaiheen merkityksen. Se on osa prosessia. Kuitenkin jos valmentaja säikähtää kehittymättömyyttä, voi pelaajallekin tulla epätoivo. Eihän kukaan halua, että lentokapteeni alkaa kiljua kuulutuslaitteistoon ilmakuoppien aikana. Tämän ei ole myöskään tarkoitus olla mikään synninpäästö minulle tai muille valmentajille. Kyllä treeneissä täytyy näkyä joitain valon pilkahduksia. Tosin niissä täytyy myös näkyä se synkkyys ja hyväksyä se. Jos kaikki on aina hyvähyvää, jotain on vialla.

Kolmas vaihe: Taantumavaihetta on seurannut viikkoja tai kuukausia ja kaikki osalliset miettivät että mikä nyt neuvoksi. Yhtäkkiä treeneissä heti alkupallottelussa on jotain kummallista. Jotain, mitä on vaikea ensin pukea sanoiksi. Otetaan pelillinen harjoite. Siinäkin on jotain vierasta. Hetkinen, minuahan ensimmäistä kertaa ikinä ahdistaa olla takanurkassa, kun pelaajani on verkolla. Yhtäkkiä näyttää siltä, että kaikki ne yksittäiset asiat joita on jumpattu treeni toisensa jälkeen, on verkon toisella puolella täysin selvää. Pelikeskus löytyy automaattisesti, jonka seurauksena pääsee painamaan volleytä eteenpäin mutta ehtii myös lobbeihin, volleyden suuntaa vaihdellaan sopivan harkitusti välillä keskelle ja välillä nurkkaan, kun sieltä aukeaa paikka. Oppimisprosessi tässä asiassa on tullut päätökseen. Se tunne kun huomaa tällaisen harppauksen mollivoittoisen kauden jälkeen on mahtava. Sen näkee yleensä pelaajastakin ja itselle tieto siitä, että nämä hetket odottavat nurkan takana, auttaa pitämään motivaation korkealla.

Loppujen lopuksi, eihän tämä ole niin “epärytmi” ollenkaan. Seuraamme melkeinpä elokuvien draaman kaarta. Yksilölle se ei kuitenkaan siinä hetkessä tunnu siltä. Laadukkaasta harjoittelemisesta ei usein saa välitöntä positiivista kehitysreaktiota vaan sitä joutuu odottamaan loppuhuipennukseen asti.

Jaa että mikä inspiroi minut kirjoittamaan tämän tekstin? Meillä oli kuukauden treenitauko hallisulkuen takia. Kun tuli taas treenaamisen aika, jouduin monen kohdalla havahtumaan siihen, että “voi piru, miten sä luet noita seiniä muka NOIN hyvin? Et sä samalla tavalla kuukausi sitten pystynyt…”. Minulle jäi kaksi vaihtoehtoa: hyväksyä, että pelaajat kehittyvät paremmin silloin, kun emme harjoittele säännöllisesti tai sitten keksiä joku muu syy taphatuneelle. Siispä en jäänyt tuleen makaamaan vaan keksin fiksulta kuulostavan perustelun tälle ilmiölle ja toivon, että minulla on vielä töitä tekstin julkaisemisen jälkeenkin.

Leave a comment

Your email address will not be published.