Miksi takakenttäpelini ei toimi?

Published Categorized as Valmentajat, Ville Tuomi, Yhteistyöt No Comments on Miksi takakenttäpelini ei toimi?

Toimimattomuuden saagamme jatkuu tällä kertaa äänestyksessä niukasti hävinneeseen takakenttäpeliin. Tämä aihe on lähellä sydäntäni, koska verkkopeliäni on kehuttu enimmillään lähes tehottomaksi ja keskiarvo pyörii turhan ja hyödyttömän välimaastossa. Tänä itsetutkiskelun aikakautena onkin hyvä välillä käsitellä asioita, joissa on ajoittain vahvoilla.

Takakenttäpelin tehottomuuden, tai toimintamallin, voisi jakaa erilaisiin tasoihin. Tavallaan tarkoitan ihan yleistä padelin pelitasoa, mutta ehkä vielä spesifimmin padeltaso voi olla suhteellisen korkea, vaikka takakenttäpelitaso jäisikin jälkeen verkkopelistä.

Oletetaan näissä esimerkeissä, että pelaajat ovat ymmärtäneet jo ns. Padelin peruskonseptin. Peruskonseptilla tarkoitan sitä, että kun vastustajat ovat verkolla, minä ja parini olemme takakentällä ja kun me olemme verkolla, vastustajat ovat takakentällä. Peruskonseptiksi kutsun tätä siksi että äärimmäisen moni asia rakentuu tämän pohjalle, mutta padeltason edetessä tämä konsepti hajoitetaan tuhansiksi sirpaleiksi ja peli alkaa elämään paljon vaikeammin hahmotettavaa elämää.

Taso 1 : rynnäkköhyökkäys

Pelaaja pyrkii rynnimään verkolle jokaisen takakentältä lyödyn lyönnin jälkeen lyönnin laadusta tai tyylistä riippumatta. Peruslyönnissä nojataan jo niin voimakkaasti etummaiselle jalalle, että lyönnin jälkeen eteenpäin lähteminen on ennemminkin automaatio ja väistämättömyys, kuin tarkoin valittu strateginen siirto. Tämän rynnimisen yksi isoimpia haasteita on se, että pallon pomppimisen lainalaisuudet seinistä aiheuttavat väistämättä puolustamisen ongelmia, mikäli verkkopelaajat saavat lähes minkäänlaisen lyönnin sijoitettua rynnijöiden välistä. Ongelmana siis puolustamisen mahdottomuus.

Toinen haaste silmittömän rynnimisen strategiassa on reaktioajan ja lyöntivalintojen väheneminen. Oletetaan vaikka, että lentolyönti tuleekin rynnijöitä kohti ja alkaa miekkataistelu. Tuossa miekkataistelussa oikeastaan mitataan pelaajien reaktiokykyä ja toki äärimmäisen nopeaa pallonluku -ja lentolyöntitaitoa. Omalla kieroutuneella tavallaan siinä jätetään kuin tuurin varaan se, kuka mokaa volleyn ensimmäisenä. Ellei yksi miekkailijoista ole minä. Silloin tuurilla tuskin on mitään tekemistä asian kanssa.

Taso 2 : monotoninen jyystäjä

Toisen tason takakenttäjyrät ymmärtävät, että takakentälläkin voi tehdä tihutöitä ja siellä pelaaminen voi olla tehokasta – tiettyyn pisteeseen asti. Kuitenkin takakenttäpeli jää helposti yksiulotteiseksi. Pelaaja joko lyö pelkästään lobbia (minun lobbiani joskus kehuttiin uskomattoman hyväksi. Kehujat eivät vaan tajunneet että en ollut viiteen vuoteen lyönyt takakentältä mitään muuta lyöntiä joten pakkohan sen on edes jotenkin toimia), matalaa rauhallista tai matalaa kovaa lyöntiä. Tämän pelitavan ongelma on ennalta-arvattavuus. Mikään ei ole verkkopelaajalle hedelmällisempi tilanne kuin se, että voi jo sekunteja ennen lyöntiä olettaa suhteellisella varmuudella, minkä lyönnin vastustaja aikoo lyödä. Hyvä lobbikaan ei ole hyvä, mikäli vastustaja voi odottaa sitä neljän metrin päässä verkosta. Toisaalta, mikään matala lyönti ei ole hyvä, jos vastustaja pystyy lähes automaation tavoin liimautumaan verkkoon kiinni ja näpytellä niitä seinien yli tai pamautella kohtuuttoman kovia rätky-lentolyöntejä kohti takakenttäpelaajien nilkkoja.

Taso 3 : Köyhän Miehen Max Sjövall

Kolmostasolla pelaaja ymmärtää jo spektrin kaikki värit ja ovatkin äärimmäisen sitoutuneita käyttämään koko kikkakirjan repertuaarin jokaisen pallon aikana. Lyödään chiquitaa sinne sun tänne, mielellään ultrajyrkkänä krossina, täräytellään täysiä kämmenlyöntejä ja operoidaan ajoittain no man’s landiltä matalilla aggressiivisilla volley -lobbeilla. Siinä missä nämä kaikki lyöntivaihtoehdot ovat tilanteesta riippuen erittäin perusteltuja, niitä käytetään vielä aivan liian paljon. Loppujen lopuksi vaikeiden ennakoimattomien lyöntivalintojen käyttäminen aktiivisesti pisteestä toiseen vaatii aivan uskomattoman määrän taitoa – usein aivan liikaa. Tämän lisäksi se aiheuttaa vähänkin epäonnistuessa ongelman pelaajalle itselleen tai peliparille. Vähänkin nouseva A-puolelle lyöty jyrkkä chiquita onkin yhtäkkiä vastustajan tappopaikka ja niin edelleen. Usein tällä tavalla pelaaja aiheuttaa myös uskomatonta epävarmuutta pelikaverilleen koska hänkään ei voi ennakoida seuraavia lyöntejä eikä välttämättä oikein ymmärrä pelin tempoa ja rytmiä, mitä pelikaverin lyöntiruletti aiheuttaa.

Taso 4: Strukturoitu verkkopelaajien näivettäjä sekä vastahyökkäyskone

Tällä viimeisellä äärimmäisellä tasolla takakenttäpelaaja ymmärtää erilaiset nyanssit liittyen koviin ja hiljaisiin mataliin lyönteihin, korkeisiin puolustavampiin lobbeihin, hyökkäävämpiin mataliin lobbeihin sekä myös verkon haltuun ottamisen no man’s landiä hyödyntäen – sopivassa suhteessa. Pelaaja on aggressiivinen tarvittaessa – sekä yllätten. Ei käytä liikaa kikkoja, mutta pystyy yllättämään kerran gamessa vastustajan jyrkällä krossilla, koska aiemmat chiquitat on lyöty konseratiivisesti keskelle. Nelostason takakenttäjyrä harvoin lyö täsmälleen samaa lyöntiä useita kertoja peräkkäin, vaan ymmärtää syvyyssuunnassa liikuttamisen voiman ja hyödyn sekä harkitun temmonvaihtelun tärkeyden.

Todennäköisesti tällainen pelaaja osaa sekä harrastaa chiquita, lobbi, chiquita, lobbi, lobbi, lobbi, kova matala, chiquita, chiquita, lobbi, lobbi -juoksuttamista takakentältä, että ajoittain tullakin chiquita -lyönnin jälkeen vastaan ja painaa aggressiivisen volleyn keskeltä kenttää läpi vastustajien keskustan.

Loppujen lopuksi tämän tason saavuttaminen vaatii tietysti myös yhteisymmärrystä peliparin kanssa siitä, milloin mennään, mihin mennään ja miten mennään. Ilman yhteistä rakennetta on vaikeaa olla tehokas sekä takakentällä että verkolla.

 

Pitkällisen itsetutkiskelun jälkeen löydän itseni tasojen kaksi ja neljä välistä. Kolmoseen tuskin koskaan hyppään ainakaan pitkäksi aikaa, lukuunottamatta joitain synkkiä hetkiä aivoissa. Olen parhaimmillani pelin temmon hidastamisessa ja takakentältä käsin liikuttamisessa ja epämukavuusalueeni on verkon haltuun ottaminen. Olenkin systemaattisesti pyrkinyt lyömään enemmän kovia matalia lyöntejä (tai no, yleisesti matalia lyöntejä kokonaisuudessaan) sekä reagointia mataliin, verkkopelaajien jalkoihin lyötyihin palloihin liikkumalla hyökkäävästi vastaan. Matka on vielä pitkä mutta ehkä padelkilometrejä on myös jäljellä talsittavaksi niin paljon, että jonkinlaista kehitystä on lupa odottaa.

Leave a comment

Your email address will not be published.