Miksi peliparini on huono?

Published Categorized as Tekniikka, Valmentajat, Ville Tuomi, Yhteistyöt No Comments on Miksi peliparini on huono?

Padelkentällä ajautuu välillä tilanteeseen, jossa alkaa kyseenalaistamaan oman peliparin toimintaa. Mietitään syitä, miksi yksittäinen piste, erä tai ottelu on hävitty. Koetaan, että peilin sijasta oikea syyllinen löytyykin viereiseltä kaistalta.

Peliparien välistä dynamiikkaa voisi käsitellä varmasti monelta eri kantilta ja aihetta ei pysty ainoastaan pintaraapaisemaan. Olisin voinut valita eri tulokulmia ja tämä tarkastelutapa ei varmasti ole aukoton, mutta yrittäkäämme kestää virhepäätelmiltä vaikuttavat inhimilliset polun oikaisut tässä kirjoitelmassa.

Minulta kysytään noin puolentoista kuukauden välein: “Mitä teen, jos minun peliparini ei halua tulla kanssani verkolle tai ei halua pakittaa kanssani takakentälle, kun minut ylitetään lobbilla?”. Välillä kysymys muotoillaan lyhyemmin: “Mitä teen kun minun parini ei halua pelata padelia?”. Jälkimmäisellä lauseella kuitenkin useimmiten tarkoitetaan ensimmäisen kaltaista ongelmaa.

Kaikkia harrastuksiahan saa toteuttaa juuri sillä tavalla, kuin itse mieluisaksi kokee. Taktiikoita on monenlaisia ja pelirytmejä löytyy vauhdikkaasta tykityksestä rauhalliseen mateluun. Moni padelin ns. viihdekäyttäjä menee pelailemaan takakentältä läiskien – eikä siinä ole mitään väärää. Tai on. Riippuu siitä, miltä kannalta asiaa tarkastelee.

Jossain aiemmassa kirjoituksessa (kai?!) olen käynyt läpi padelin normaalin taktisen rakenteen: pelaajat ovat peliparinsa kanssa samassa pelikeskuksessa. Käytännössä siis, jos minä olen takakentällä, peliparinikin on takakentällä. Tällöin myös oletettavasti vastustajat ovat verkolla. Padelin rytmi ja monet lyöntivalinnat pohjautuvat tähän perusrakenteeseen.

Ajatellaan tilannetta, jossa peliporukasta yksi pelaaja on äärimmäisen sitoutunut noudattamaan tätä padelin perusrakennetta. Hän rynnii syötön jälkeen verkolle, jää palautuksen jälkeen takakentälle ja niin edelleen. Todennäköisesti tämä pelaaja on nähnyt opetusvideoita ja/tai käynyt valmennuksessa ja pyrkii noudattamaan ohjeita. Jos muut eivät sitoudu tämän kaltaiseen taktiikkaan, tämä tuore padelvisionääri joutuu katselemaan verkolta kavereiden läpsytellessä palloa takakentältä takakentälle.

Tässä tilanteessahan kukaan ei oikeastaan ole väärässä. Jos kuitenkin ajattelee pelin mielekkyyttä, kehittymistä ja kehittymättömyyttä, sanoisin että mikäli tämä kolmikko ei halua lähteä padelin syvyyssuuntajumppaan, kannattaa jossain vaiheessa erkaantua eri peliporukoiksi. Kenenkään peli-iloa ei tue se, että yksi seisoo turhautuneena verkolla saamatta palloa, saa syytöksiä siitä että verkolta tulee liian pahoja lyöntejä tai että verkkopelaajan ja takakenttäpelaajan väliin jäävästä aukosta lyödään voittolyöntejä ja hölmistynyt epäsynkronoitu pelipari katselee toisiaan pettyneinä. “Kumman syy tuo nyt oli?”. Kummankin.

Fundamentaalisesti eri peliajatuksella pelaavat sahaavat toistensa nilkkoja katki nopeammin kuin Henrik Sillanpään vibora. Lyhyesti sanottuna siis, jo padelin alkuvaiheessa pyrkisin pelaamaan ihmisten kanssa, jotka ajattelevat samalla tavalla pelin perustaktiikasta, siihen sitoutumisesta ja sitä kautta yleisesti ottaen kehittymisestä. Jos koko porukka haluaa läiskiä takakentältä peruslyöntejä, niin ei muuta kuin antaa palaa! Hauskahkoa se on niinkin. Kokonaan toisen tekstin arvoinen asia onkin se että mikä kaikki jää pelistä pois tuolla tyylillä.

Jos viemme alkutekstin ajatuksen (=miksi peliparini on huono?) pelaamiseen, jossa ei tarvitse enää miettiä rakennetta, vaan mietitään taktiikoita ja pelaajien vahvuusalueita pääsemme jo pintajännitteen läpi keskisyviin vesiin. Voisimme lähestyä tätä henkilökohtaisen esimerkin kautta: Pelasimme aikaisemmin mainitun Henkka Sillanpään kanssa muutamia kisoja noin vuosi sitten. Paperilla molempien pitäisi olla ihan kohtalaisia pelaajia. Henkka taitaa tällä hetkellä olla Suomen padelrankingissa jossain 3.-5. paikkeilla. Minullakin edellisistä SM-kisoista vielä hopeinen mitali. Kuitenkin meidän kilpailumme ja pelimme yhdessä tuntuivat vaikeilta.

Miksi näin sitten oli?

Ei ole väliä että käsitelläänkö asiaa niin, että minä olin (kehittyy, kehittyy) kädetön verkolla vai että Henkka vastaavasti surkea takakenttäpelaaja. Kuitenkin totuus on, että omalla toiminnallamme emme pystyneet tukemaan toistemme vahvuuksia. Henkka on pelaajana parhaimmillaan silloin, kun hän pelaa kovaa eteenpäin, ajautuu ns. miekkailutilanteisiin verkolla, pääsee iskemään. Toki hän myös liikkuu kepeästi kuin heinäsirkka. Vaikeuksia tuottaa ylälyönteihin ja volleysiin vastaaminen, erityisesti lasin jälkeen. Tämän lisäksi takakentältä syöksähdetään eteenpäin usein jo ensimmäisen lyönnin jälkeen. Vastaavasti minun vahvuuteni ovat takakentällä niiskuttaminen, temmon hidastaminen ja vastustajan näivettäminen korkeilla ja matalilla rauhallisilla lyönneillä. Verkolla pidän lähinnä palloa pelissä ja katson jos saisin joitain irtopisteitä vastustajan virheillä.

Kun siis olimme verkolla, vastustajat pystyivät aina ohjaamaan lyöntinsä minulle ja he tiesivät että ovat “turvassa”. En tehnyt sitä työtä, minkä räjähtävä ja hyökkäävä pelaaja tarvitsee: rakentanut paikkaa jossa B-ruudun pelaaja voisi alkaa dominoida peliä kämmenpuolen lyönneillä. Tavat joilla minun olisi pitänyt tukea Henkkaa, olisi ollut terävämmät volleyt B-pelaajan rystypuolelle jolloin mahdollistaisin hänen hyökkäävämmän sijoittumisen verkolla tai tietynlainen riskien hyväksyminen ylälyönneissä. Kun en sitä tehnyt, menetimme lopulta verkkoposition ilman että olimme onnistuneet vahingoittamaan vastustajaa. Minua se ei sinänsä haitannut, koska voin jatkaa samanlaista jumppaamista takakentällä, mutta tavallaan omien heikkouksieni takia emme päässeet millään tavoin hyödyntämään Henkan aseita.

Takakentällä ongelmat kääntyivät Henkan suuntaan. Minä toki viihdyin siellä ja olisin mielelläni palautellut vaikka vuorokauden ympäri yhtä palloa, mutta Henkka joutui tuskailemaan. Alkuun pelasimme niin että molemmat pysyimme takakentällä mutta haasteeksi tuli se, että jos lobbini(tai Henkan lobbi) oli keskinkertainen, Henkan oli vaikea pitää takakentän lyönneissä laatu, eli jouduimme viimeistään parin lyönnin päästä pahoihin ongelmiin. Sama haaste tietysti matalissa lyönneissä, jos ne sattuivat nousemaan.

Olin katsellut Belan ja Tapianin peliä. Huomasin että Tapian pelaa todella paljon no man’s landilla tai verkolla, vaikka Bela lyökin vielä takakentällä. Ajattelin että me voisimme hyödyntää molempien ominaisuuksia ikäänkuin kopioimalla heidän taktiikkaa. Ajatus oli hyvä…teorian tasolla. Ongelmaksi osoittautui se, että joko emme ymmärtäneet sitä taktiikkaa tarpeeksi hyvin, tai sitten se että kun Henkka parkkeerasi hieman kentän sisäpuolelle, minun lyönteihini kohdistui valtava paine onnistua täydellisesti. Mikäli mokasin vähänkin, joko pallo lyötiin meidän välistä tai Henkalle tuli kohtuuttoman vaikea pallo jalkoihin.

Loppujen lopuksi kyse ei siis ollut siitä, että minä tai Henkka oltaisiin erityisen huonoja pelaajia, mutta me emme pystyneet tukemaan toistemme vahvuuksia tai paikkaamaan toistemme heikkouksia. Vuodessa mekin tosin olemme kasvaneet pelaajina niinkin hurjasti, että minun rystyvolleyni tehokkuus on moninkertaistunut ja Henkan polvikulma ei takakentällä ole enää 180 astetta. Näillä pienillä, mutta kuitenkin kriittisillä muutoksilla olemme satunnaisissa kovissakin treenipeleissä saaneet huomattavaa tuhoa aikaan.

Kun käyskentelen eri halleilla, näen paljon tilanteita joissa peliparit antavat toisilleen merkitseviä katseita syyllistämisen merkiksi. Tilanteita, joissa oikeasti esimerkiksi A-ruudun pelaajan kohtuuttoman helppo lyönti verkkopelaajille aiheuttaa B-pelaajan täydellisen epäonnistumisen puolustamisessa.. ja syyllinenhän on se, joka mokaa viimeisen lyönnin eikö niin? Joskus tilanteet ovat vielä moniulotteisempia. Pelaaja on joutunut liikkua paikkaan X, toinen pelaaja antaa pallon juuri sellaiseen paikkaan, josta on helppo lyödä suuntaan mihin X ei mitenkään ehdi. Ja taashan syy on Henkan…ei kun siis X:n, kun ei piru vie saanut palautettaua palloa.

Tällaisia tilanteita tulee jatkuvasti ja lukemattomia ja niiden analyysiin tarvittaisiin oma aikansa pelihetken jälkeen.

Summatakseni kaiken tämän sanoisin vain, että sen sijaan että etsit syyllistä peliparistasi tai edes siitä kokovartalopeilistä, ota pariasi kädestä kiinni, menkää Linnanmäen peilitaloon nauramaan yhteiselle vääntyneelle peilikuvallenne ja löytäkää tapa miten näytätte hyvältä yhdessä.

Leave a comment

Your email address will not be published.